Helsingin Sanomien mukaan tuhannet suomalaiset sairastavat diabetesta tietämättään. Tämä kävi ilmi aikuistyypin diabeteksen ehkäisyhankkeessa, jossa saatiin taas aikaiseksi mullistavia tuloksia, kuten että elintapojen muuttaminen terveellisemmiksi ehkäisee toisen tyypin diabetesta ja että Suomesta löytyy tälläkin hetkellä 20 000 aikuista, jotka kuuluvat sairauden riskiryhmään. Peruspalveluministeri Risikko haluaisi muuttaa kuntien valtionosuudet sellaisiksi, että ne kannustaisivat ennaltaehkäisevään työhön.
Lähtökohtaisesti olen jo pidempään ollut sitä mieltä, että mikäli toistuvista kehotuksista huolimatta ihminen ei itse saa käännettyä elämänsä suuntaa terveellisemmäksi, ei yhteiskunnan tarvitse varsinaisesti syöttää lusikalla ketään. Yhteiskunnan tulisi mielestäni tarjota puitteet ja riittävät tukirakenteet sille, että elämänmuutos ylipäätään on mahdollinen - lähtien esimerkiksi ravitsemusterapeuteista muutaman kuukauden seurantaan jo ennen kuin ylipainoa on vaarallisen paljon. Kysymys kuuluukin, että mikäli yksilö tietää toimintansa riskeistä, kuuluuko yhteiskunnan kustantaa esimerkiksi diabeteslääkkeitä tilanteissa, jossa oma toiminta johtaa sairastumiseen? Hankalaksi tämän kysymyksen tekee rajanveto. Jos diabeetikoiden lääkkeitä ei makseta, huolehditaanko keuhkosyöpää sairastavista tupakoitsijoista julkisen terveydenhuollon puolella ollenkaan? Entä alkoholistit?
Terveiden elämäntapojen omaksuminen lähtee lapsuudesta. Koululiikunnasta, kodin ruokailutottumuksista ja asenteesta esimerkiksi urheilu- ja kulttuuriharrastuksiin, jotka suojaavat lasta myös teini-iässä ikäviltä tavoilta, kuten ylenmääräiseltä päihteidenkäytöltä, saadaan eväät terveelliseen elämään. Miksei koululiikuntaa kehitettäisi vähemmän suorituskeskeiseen suuntaan? Miksei alakoulujen välitunneilla ole organisoitua urheilua tai muuta liikunnallista puuhaamista? Itse muistan kaikkein lannistavimmiksi liikuntakokemuksiksi yleisurheilukisat, liikunnan numeroarvioinnin ja jatkuvan parhausjärjestykseen asettelun esimerkiksi joukkuevalintojen kautta. Kiitos koululiikunnan en tule enää koskaan koskemaan suksiin tai luistimiin. Vasta nyttemmin, jo yli 20-vuotiaana olen löytänyt urheilun edes jossain muodossa.
Ehkä kannustavuutta ei pitäisikään siirtää kuntien hoidettavaksi, vaan kotien? Miksei lasten liikuntaharrastuksista koituvia - toisinaan todella huomattavia! - kuluja voisi vähentää tiettyyn pisteeseen asti verotuksesta? Tai jos kannustaminen annetaankin niiden ihmisten tehtäväksi, joilla on sananvaltaa useiden suomalaisten käyttäytymiseen - nimittäin lääkäreiden? Englannissa lääkäreillä on käytössään bonusjärjestelmä, jossa jokainen tupakoinnin lopettanut tai merkittävästi laihduttanut potilas näkyy lääkärien palkassa. Silloin jokaisella lääkärillä olisi henkilökohtainen kannustin todella vaikuttaa potilaidensa elämäntapoihin.
Suomessa on etsittävä terveysongelmiin uusia ja innovatiivisia ratkaisuja, sillä meillä on käsissämme kansanterveydellinen ja -taloudellinen aikapommi. Luulisi, että toistemme terveydentila kiinnostaisi meitä kaikkia, koska loppujen lopuksi sinunkin sairastumisesi kulujen kattamiseen osallistuu toisinaan raivostuttavankin kovaääninen ja ärsyttävä naapurisi. Ja päinvastoin.
Love, Sini
p.s. Kovasti muuten löytyy ihmisiä, jotka haluaisivat muuttaa kuntien valtionosuusjärjestelmän keppi-ja-porkkana-kaltaiseksi järjestelmäksi, jossa kuntien päättäjien älykkyydestä ja kyvystä tehdä hyviä päätöksiä riippuisi se, millaisia määriä valtionosuuksia kuntalaisten peruspalveluihin saisi.
Lapin Kokoomusnuoret esittivät ontuvassa
kannanotossaan, että "kuntien toimintamalleja taloutensa suhteen tulee ohjata (valtionosuusjärjestelmän kautta) suuntaan, jossa kunta luo mahdollisimman hyvät edellytykset yritysten menestymiselle ja näin syntyvien työpaikkojen kautta turvaa verotulonsa". Käytännössä siis tämän ehdotuksen mukaan kunnat, joiden alueella toimii yrityksiä, saisivat valtiolta palkkiorahaa. Mitä tapahtui ajatukselle siitä, että etelästä ja lännestä siirretään rahaa itään ja pohjoiseen, jotta nuo alueet eivät täysin autioituisi? Nähdäkseni kuntien päättäjien ja virkamiesten pitäisi sitä paitsi tässä taloudellisessa tilanteessa ihan omin pikku kätösin herätä pohtimaan kuntiensa taloudellista rakennetta ihan ilman valtion painostustakin. Kuntien palvelurakenteiden uudistus lähtee kunnista itsestään eikä loputtomasti valtion puuttumista viilaamalla. Mutta se on jo täysin uuden saarnan aihe.
