Tästä se lähtee...

Mikään ei piristä yötä niinkuin pieni poliittinen paatos. So here it goes: Helsingin kaupunki on päättänyt vähentää huostaanottolasten laitospaikkoja. Asiasta uutisoi Helsingin Sanomat. Kaiken kaikkiaan laitoshoitoa on tarjolla sadalle huostaanotetulle lapselle tai nuorelle vähemmän. Toimenpiteellä pyritään 13 miljoonan välittömiin säästöihin. Sen sijaan Helsingin kaupunki aikoo satsata 1,5 miljoonaa euroa ennaltaehkäiseviin toimiin, kuten varhaiseen puuttumiseen perheiden ongelmiin. Näin pyritään myös välttämään huostaanottoon turvautumista.

Nythän on niin, että laitoshoito on Suomessa THE juttu. Vain noin 30 prosenttia huostaanotetuista lapsista sijoitetaan sijaisperheisiin, joissa lasten ja nuorten jokapäiväisistä tarpeista huolehditaan. Perhehoito maksaa kunnalle lähes puolet siitä, mitä lasten laitoshoitoon sijoittaminen maksaa - mikäpä kunta ei siis panostaisi laitoshoidon minimointiin? Laitoshoidolla taasen tarkoitetaan lapsen kokoaikaista sijoittamista muualle kuin perheeseen. Tämä on paikallaan erityisesti silloin, jos lapsella on myös muita ongelmia liittyen esimerkiksi mielenterveyteen tai päihteisiin.

Itse olen sitä mieltä, että nyt olisi aika panostaa erityisesti sijaisperheiden rekrytointiin - perhe sattuu nyt olemaan lapselle useimmiten se paras paikka kasvaa. Samaan aikaan ihmettelen kuitenkin suuresti tätä nimenomaista Helsingin kaupungin säästökohdetta. Tällä hetkellä myös monissa muissa kunnissa, kuten armaassa kotikaupungissani Kuopiossa ja asuinkaupungissani Turussa, säästöjä tehdään suoraan lasten ja nuorten palveluista. Kuopiossa lomautettiin koko kunnan henkilökunta opettajia myöten ja Turussa vellotetaan keskustelua siitä, pitäisikö nyt laittaa luukku nuorisotilojen ovelle. Itse uskon, että näistä kaikista kaupungeista löytyisi myös paljon rakenteellisen keventämisen varaa esimerkiksi hallinnosta. Minusta tämä taloustaantuma on loistava tilaisuus miettiä uudelleen kunnassa vallitsevia käytäntöjä ja sitä, miten paljon pelkän hallintokoneiston pyörittämiseen uppoaa turhaa rahaa. Pelkällä valtionosuuksien perään itkemisellä ei nyt saavuteta mitään - saatika näillä nähdäkseni pelkkiä välittömiä säästöjä tuovilla päätöksillä. Mutta se nyt on jo ihan toinen epistola.

Luulisi, että olisimme oppineet 1990-luvun alun lamasta jotain ja ymmärtäisimme nyt sen, että vaikka nyt tässä tapauksessa huostaanotettujen laitoshoidosta tinkimällä säästetään 13 miljoonaa, voivat kulut olla myöhemmin vastassa moninkertaisena, kun nuoret todenteolla syrjäytyvät. 1,5 miljoonalla ei vielä ihmeitä tehdä etenkään perheissä, joissa ongelmat ovat jatkuneet jo pidempään. 1990-luvun alussa säästettiin juuri nuorisotyöstä, ja niitä ongelmia korjataan suurilla summilla vielä tänäkin päivänä - esimerkkinä nyt vaikkapa Veikkaus-voittovaroista kustannettavat nuorten työpajat ja muut vastaavat. Vasta viime aikoina esimerkiksi kirjastopalvelut on saatu lopullisesti takaisin budjettivaroista kustannettaviksi sen sijaan, että ne söisivät opetusministeriön nuorisotyöhön jakamia määrärahoja.

Yksikin syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle miljoona euroa. Se on valtava summa rahaa, kun peilaa niihin määriin, jotka jäävät vuosittain ilman toisen asteen opiskelupaikkaa ja jumittuvat kotiin paukuttamaan tietokonepelejä tai ryyppäämään isin vuosikertaviinejä, näin kärjistäen. Minusta tässä on kyse siitä iänikuisesta toteamuksesta, jota jaksan aina joka yhteydessä jaanata. Haluammeko maksaa kustannukset tänään vai maksammeko ne mieluummin huomenna?

Love, Sini