Kalapuikkopojan legenda

On aika upeaa, että parin viikon aikana pääsee lehteen siksi, että 1) ottaa yhden kalapuikon liikaa ja aiheuttaa sellaisen casen koulussa, että paikalla on pakko kutsua poliisi ja 2) pitää mukanaan sytkäriä, joka tulkitaan (ihmisiähän tässä vaan kaikki ollaan!) käsiaseeksi. Vänkää. Kalapuikkopojasta varmaan suorastaan tapellaan, kun hän siirtyy toisen asteen oppilaitokseen opiskelemaan.

Ensimmäisestä tapauksesta lähti liikkeelle mielestäni paikoin jopa ihan asiallinen keskustelu kouluruuasta, sen laadusta ja riittävyydestä. Kiertäessäni työmatkoilla kaikkia Jumalan hylkäämiä pikkukyliä ympäri Suomen tapasin nuoria, joiden päivän ruoka saattoi koostua kahdesta perunasta, neljästä lihapullasta ja suolakurkuista. Silläkin uhalla, että kuulostan ihan tätinaiselta, olen sitä mieltä, että 13-vuotias nuori tarvitsee huomattavasti enemmän ravintoa 7 tunnin ajaksi. Varsinkin pojat syövät sellaisia määriä ruokaa, että hyvää päivää. Tiedän tämän nyt oltuani mukana kauppareissuilla ostamassa Sisäpiirille hallituksen kokousta varten ruokaa.

Kalapuikkopojan viimeisimmästä totean vaan, että suomalaisissa kouluissa nuoret elävät nyt niin jatkuvassa pelossa, että sille pitäisi tehdä jotain. Jokelan ja Kauhajoen jälkipyykkiä pestään vielä selvästi muuallakin kuin kyseenomaisissa kaupungeissa. Niistä traumoista ja peloista ei päästä viikossa tai kuukaudessa, vaan niitä pitäisi pystyä nyt työstämään. Itse asiassa jo kalapuikkoepisodissa oli nähtävissä se, että opettajat pelkäävät oppilaitaan tällä hetkellä niin paljon, että poliisiin turvaudutaan yhä helpommin. Onko Suomeen syntymässä nyt uusi sukupolvi oppilaita ja opettajia, joille koulun ovien sisäpuolelle astuminen merkitsee jatkuvaa pelkoa ja epäluuloa kanssaeläjiä kohtaan? Jos minä olisin päättävässä asemassa, yrittäisin tarttua tähän ongelmaan nyt. Ennen kuin se johtaa vielä suurempiin ylilyönteihin ja suuremman luokan panikointiin.

Love, Sini

p.s. Sanoin Tinolle, että tästä lähtien mä otan tavoitteeksi saada poliisin paikalle kaikkiin tilaisuuksiin, joissa mä olen. Jos 13-vuotias poika pystyy siihen, niin pystyn minäkin. Ainut vaan, että mun kaverit ei ota mun sytkäreitä tai neljättä kalapuikkoa ehkä niin vakavasti.

Go Frederik!

Apua. Kokoomuksen on nyt syytä vavista, sillä Helsingin Sanomien mukaan Perussuomalaiset ovat saaneet perussuomalaistakin suomalaisemman ehdokkaan Eurovaalilistoilleen. Nimittäin Frederikin. Frederikin asialistalla ovat muun muassa (yllätys yllätys) maahanmuuttoasiat sekä Euroopan laajenemisen estäminen.

En vielä löytänyt Frederikin vaalisivuja (elleivät nämä ole ne...ainakin yläpalkissa lukee, että "Frederikin viralliset" ja kuvakin on ihan kohdallaan...), mutta jään kyllä innolla odottamaan, millaista poliittista ulosantia Frederik meidän osaksemme suo.

Musta on ihan nastaa, että Eurovaaleihin lähtee ehdolle julkisuuden henkilöitä, jotka tuovat vaalikisaan oman mausteensa ja jännityksensä. Onhan Kokoomuksenkin listoilla uimahyppääjä Joona Puhakka ja demareiden listoilla uimari Jani Sievinen. Surullisinta kuitenkin on se, että Frederikin kaltaiset ehdokkaat tulevat keräämään aivan varmasti joitakin ääniä. Läpimenoon en usko, mutta se vasta pelottavaa olisikin. Voin ihan täysin kuvitella kyllä Frederikin hamuamaan sinne Euroopan parlamentin käytäviä pitkin ja puhumaan kokouksissa apinaenglantia. Lohduttavaa (?) tässä on kuitenkin se, että kansahan saa juuri näköisensä - ansaitsemansa - edustajat, eikös?

Love, Sini

Nöyryyden hetki

Mä olen siis aloittanut nyt vuoden alusta uuden terveellisen elämän. Emmi naureskeli mulle joulun alla, että niin varmaan. Mutta totta se on. Mä olen nyt kolmen viikon ajan käynyt kuuliaisesti salilla kolme kertaa viikossa ja syönyt iltapalaksi appelsiinia. Surullistahan tää on, kun elämästä tulee tällaista, mutta tässä vaiheessa on turha valittaa.

Lähdin aamulla uudelle tunnille, rvp-muokkaukseen, ajatellen, että How hard can it really be? Olin väärässä. Oli näin lähellä, etten pyörtynyt sinne tunnille. Koska kokemus oli sen verran nöyryyttävä, päätin sen tunnin selättämisen olevan koko kevääni tärkein projekti. Siis heti yliopistoon pääsemisen jälkeen. Tää oli kyllä sellainen face-to-face-hetki mun kuolevaisuuden kanssa, että olen vieläkin vähän järkyttynyt. Urpo Uusitaloa lainatakseni: "Vuosi saattaa vaihtua, mutta Sini Korpisen käsitys itsestään on ja pysyy." Ihmeiden aika ei siis selvästikään ole ohi.

Love, Sini

Am I going to die?

No, ennemmin tai myöhemmin me kaikki kuolemme. Emmillä on omakohtaista kokemusta siitä, että minä erityisesti pelkään kuolemaa. Tai en niinkään kuolemaa, ehkä enemmän syöpää. Kuten varmaan kaikki tietävät, minulla on tapana googlettaa oireitani (esim. näläntunne tai väsymys) yhdessä sanan "syöpä" kanssa ja sen jälkeen panikoida, että olenkohan sairastunut syöpään, johon sairastuu Suomessa vuosittain 21 keski-iältään noin 70-vuotiasta ihmistä. Hmm. (On ehkä ihan hyvä, että tajuan itse tämän olevan outoa. Muuten teidän pitäisi huolestua.)

Mutta tämä ei koske nyt syöpää, yllätys yllätys. Viime marras- ja joulukuun sairasteluiden jälkeen minulta päätettiin viimein leikata nielurisat. Sen jälkeen, kun ystävällinen vanhemmanpuoleinen nainen oli tökkinyt nielurisojani peilillä kymmenen minuuttia, hän totesi pelin olevan selvä ja alkoi kyselemään leikkaukseen valmistavia kysymyksiä. "Onko sinulla säännöllinen lääkitys?" "Asutko yksin? Ai asut. No, pidämme sinua sairaalassa yön yli." (Tämä on ilmeisesti yksinelämisen synkkä puoli. On niin säälittävä kaikessa yksinäisyydessään, etteivät lääkärit uskalla päästää yksin kotiin nukutuksen jälkeen.)

Minua on leikattu ennenkin, ei siinä mitään. Mutta sitten luin tämän uutisen tänään Helsingin Sanomien nettisivuilta. Vaikka minua ei enää lasketakaan virallisesti lapseksi, niin seuraava lause kiinnitti huomioni: "-- leikkauksissa on aina myös komplikaatioiden ja jopa kuoleman vaara." Omg. Mä olen luullut koko ajan olevani menossa ihan vaan normileikkaukseen, joita tehdään kymmenen päivässä.

Siinä tapauksessa, että selviän leikkauksesta hengissä (mulla tuntuu olevan näissä asioissa aina vähän keskivertoa huonompi tuuri), mulla on viikon ajan vapaana paikka tossa mun sohvallani kaikille niille, jotka haluavat nähdä, miten hauska osaan olla aineissa. Koska silloin mä vasta hauska olenkin. Toisaalta saatan olla niin kevytkenkäinen aineissa, että jopa mun viereen pääsee nukkumaan. Mutta etukäteenhän sitä ei koskaan tiedä.

Love, Sini

Ei kannata saada lapsia

Tästä mä olen mouhunnut ennenkin. Käykää vaikka katsomassa! Nyt valtiovarainministeriö ohjeistaa, ettei tutkimusmäärärahoja, jotka ovat siis ulkopuolista rahoitusta, saa enää käyttää välillisen työajan kuluihin. Välillistä työaikaa ovat äitiys-, sairaus- ja vuosilomat. Esimerkiksi mahdollisia äitiysloman tuomia kustannuksia on siis pystyttävä peittämään muista kuin tutkimusmäärärahoista. Asiasta kertoi tänään Turun Sanomat.

Hyvät ystävät. Pohditaan ihan hetki, mihin tämä johtaa. Pahimmassa tapauksessa naisten ikä (mitä nuorempi, sitä varmemmin tulevaisuudessa on perheenlisäystä tiedossa), perhemuoto (jos avo- tai avioliitossa ilman lapsia, on todennäköistä, että lapsia hankitaan) tai pelkkä sukupuoli (naiset synnyttävät...you know) saattaa vaikuttaa siihen, ketkä tulevaisuudessa täyttävät määräaikaiset tutkijapaikat. Tutkijan työ on valtaosin jo tällä hetkellä pätkätyöläisenä olemista ja jatkuvaa palkkavirtojen yhteensovittamista, joten naistutkijoille tämä uutinen on jälleen yksi työllistymistä hankaloittava aspekti.

Ikäväähän tässä on se, että hyvin harva meistä itse valitsee sukupuolensa, jolloin siitä kärsiminen nykyistäkin enemmän on hyvin epäreilua. Puhumattakaan siitä, että poliittisestihan tämä ohjeistus sotii kaikkia tasa-arvovaatimuksia vastaan. Onkin mielestäni ihmeellistä, ettei ministeri Stefan Wallin - jonka salkkuun tasa-arvoasiat siis kuuluvat - ole jyrähtänyt asiasta vielä mitään. (Ehkä Kokoomusnuoret voisivat vaihteeksi tarttua tällaiseen "pehmeämpään" aiheeseen ainaisen pommitusten ja diktaattorien kritisoimisen sijasta?)

Toki tämä on hyvä uutinen Nina Mikkoselle, joka viikonlopun iltapäivälehdissä mouhuaa edelleen siitä, miten hyvä äiti ei mene töihin. Se on hänen mielestään itsekästä toimintaa. Niin, rahan tienaaminen lasten vaatteisiin ja ruokaan on itsekästä - tämän ymmärtänee älykkäämpi ihminen (?) Ihan hyvä, että Ilta-Sanomat on sijoittanut Mikkosen rutinat viihdeosastolle, koska tuon ihmisen säälittävyyden päivittely on kyllä äärimmäisen viihdyttävää puuhaa.

Love, Sini

Perjantain hilpeät uutiset

Ihanaa! Taas on perjantai. Kaikkien paheellisten päivien sankari ja juuri se päivä, joka saa sinkkuihmiset ajattelemaan, että tänä viikonloppuna voi tapahtua IHAN mitä vain! (No, totuushan on se, että jokainen viikonloppu on joka Jumalan kerta sama, mutta itsepetos on petoksen muodoista jaloin.) Jotta niiden ihmisten viikonloppu, jotka tätä blogia edes toisinaan lukevat, olisi hiukan iloisempi, haluan jakaa kanssanne kaksi uutishuippua tämän päivän Helsingin Sanomista:

1) Britit ovat maailman kohteliain kansa, ei tullut kenellekään varmaan yllätyksenä. On äärettömän kohteliasta vaikuttaa jatkuvasti siltä, että elämässä ei ole mitään hyvää. Mutta vielä parempaa käytöstä on osoittaa se kuolemalla esimerkiksi nyt yhdysvaltalaisten puolesta Titanicilla. Tutkijat ovat nimittäin sitä mieltä, että brittien hukkuminen Titanicin suuronnettomuudessa vuonna 1912 oli seurausta osittain heidän kohteliaisuudestaan. Kannattaa siis mennä naimisiin jonkun britin kanssa. Se on kaikkein varmin tapa saada puoliso, joka kuolisi puolestasi.

2) Tämä uutinen ei ole hauska, varoitan jo etukäteen. Suomen valtio velkaantuu ennätystahtia, eikä siinä tosiaan ole mitään hauskaa. Mutta katsokaapa tämän uutisen yhteydessä olevaa kuvaa! Joko Matti on a) itse aiheuttanut velkaantumisen, b) todella järkyttynyt tästä taloudellisesta tilanteesta tai c) laskenut housuihinsa.

Ihanaa perjantai-iltaa! Muistaakaa, että mitä tahansa voi tapahtua! (Mä tuen teitä kaikkia tässä itsepetoksessa ihan täysin.)

Love, Sini

Antin uudet hiukset

Olipa kerran Antti. Antti oli aika hauska ja ikinuorekas mies. Antti hankki uudet hiukset ja näytti ihan Tauskilta, mutta ei ehkä kuitenkaan laulanut ihan yhtä hyvin - vaikka olikin ikinuori.

Ja Sini innovoi punaviinin kera. Tomppa soitti hyvää musiikkia ja Emmi soitteli koko ajan. Sini näki, että näin on hyvä. Niin päättyi ensimmäinen päivä.

Love, Sini

Paavin hyväksymä: Youtube

Youtube-sivuston omistajat hyppivät varmaan riemuissaan tasajalkaa, sillä nyt armoitettu Paavi Benedictus kuudestoista aikoo myös liittyä videoiden tuotteliaiden tuottajien joukkoon. Oh joy! YLEn mukaan video- ja audiomateriaalin tuottaa Vatikaanin oma radio ja tv-keskus. "Kyseessä on katolisen kirkon merkittävin siirtymä uuteen mediaan sen jälkeen kun Vatikaani avasi omat verkkosivunsa vuonna 1995", uutisoi YLE. Vatikaanissa aletaan siis selkeästi herätä siihen, että enää ei ole vuosi 1856.

Mun kaverini Arno teki jo aikaa sitten haalarimerkin, jossa Paavi Benedictus 16. tervehtii kaikkia. Merkissä lukee: Pope approved (vapaasti suomennettuna jotenkin näin: paavin hyväksymä). Se on ehkä coolein haalarimerkki ikinä - mä aion ainakin kiinnittää sen vasemman pakarani kohdalle, kunhan saan oikeanlaiset haalarit. Miksei Vatikaani brändäisi siis kaikkea muutakin? Vähän samaan tapaan kuin meillä on joutsenmerkki, Vatikaani voisi iskeä Benedictuksen kuvan kaikkeen, mikä ei ole syntiä katolisen kirkon mielestä. Sääli sinänsä, että ainoastaan Raamattu ja avioliittotodistus saisivat tämän arvostetun merkin. Niin, ja Youtube. Ja kuoropojat. Arno varmaan ihan mielellään myy oman designinsa Vatikaanille, kunhan hinnasta sovitaan. Arnon yhteystietoja voi sit vaikka kysellä multa.

Love, Sini

Oooh my goodness!

No niin. Päivän epistolan on kertonut Nina Mikkonen, Timo T.A. Mikkosen vaimo, kotiäiti. Ninan mielestä nimittäin lapsen (ja ilmeisesti myös naisen?) paikka on kotona, koska lastentarhat ovat fasistinen natsien keksintö. Kaikki tarhaaminen on pahasta, kotona lapsella on rakastavat vanhemmat ja riittävät virikkeet.

Mä alan nyt enemmän ymmärtää itseäni, sillä mä olen yksi niistä ihmisistä, joiden äiti on töihin päästäkseen laittanut lapsensa päivähoitoon alle vuoden ikäisenä. Mä en selkeästikään ole saanut riittävästi rakkautta tai läheisyyttä, virikkeistä puhumattakaan. Nina Mikkonen unohtaa sen, että osa vanhemmista kasvattaa lapsiaan yksin. Pitäisikö tuossa tapauksessa äidin tai isän siis istua lapsen kanssa kotona tämän kouluikään asti kehittämättä itseään millään tavalla ammatillisesti? Niin, että työllistyminen olisi varmasti mahdollisimman hankalaa siinä vaiheessa, kun lopulta olisi tilaisuus tehdä töitä lapsen kehitystä vaarantamatta. Entäpä sosiaaliset suhteet? Vertaisryhmässä lapsi oppii sosiaalisen elämän peruspelisäännöt sen lisäksi, että empatiakyky kehittyy yhdessä leikkiessä ja konflikteja ratkoessa. Vaikka äiti, isä ja siskot varmasti antavat sosiaalisia virikkeitä, on koti kanssakäymiseltään aina erilainen ympäristö kuin vaikkapa päiväkoti tai koulu. Entä ne tilanteet, joissa perhe ei todellakaan ole lapselle se kaikkein paras kasvuympäristö? Useat tutkimukset osoittavatkin, että turvallinen vertaisryhmä tai aikuisen tuki päiväkodissa tai koulussa voi toimia moderaattorina, joka minimoi tai ainakin vähentää haitallisen kasvuympäristön vaaroja lapsen terveelle kehitykselle. Rouva Mikkosen soisi tarkistavan faktan tai kaksi ennen Aamu-TV:ssä saarnaamista.

Ymmärrän huolen silloin, kun päiväkotiryhmät paisuvat niin valtaviksi, että lasten turvallisuutta ei voida kaikissa tilanteissa taata. Ymmärrän huolen myös silloin, kun yhdelle lapselle ei riitä huomiota ryhmän koon vuoksi. Mutta eikö silloinkin keskustelussa kuuluisi paneutua enemmän resurssien turvaamiseen kuin päiväkotien leimaamiseen natsien perinnöksi yhteiskunnalle? Voi Nina, Nina...

Love, Sini

P.S. Jos haluaa omaan esiintymiseensä saada ninamaisia aspekteja, niin käykää opiskelemassa rouva Mikkosen esiintymistä YLE Areenalta.

Pieni pieni maailma

Mun menneisyyteni vainoaa mua. Matias, armas entinen poikaystäväni ja muutaman vuoden takainen avomieheni, soitti minulle noin kaksi minuuttia sitten. Siinä nyt ei sinänsä ole mitään uutta, koska Matiaksen kanssa me soitellaan paljon. Here's the breaking news:

"Mun oli pakko soittaa sulle nopeesti ennen luennon alkamista. Faija soitti ja kertoi --"
"-- että sen vaimo on taas raskaana?"
"No ei. Vaan että se on Kokoomuksen varavaltuutettuna Taivassalossa."
"Oh my fucking God. Ihan liikaa."
"Joo, se sanoi edustavansa Kokoomuksen vihreää siipeä."
"No kai sä sanoit sille, että ollaan samassa veneessä, koska mä edustan kuulemma Kokoomuksen vasemmistosiipeä?"
"Hahaa, joo. Ja mitäs sä nyt haitkaan lukemaan?"
"Valtio-oppia."
"Joo, saatat saada itselles opiskelukaverin."
"Niinku kenet?"
"Faija sanoi hakevansa lukemaan valtio-oppia Turun yliopistoon."

Että sellaista. Pekka ja minä varmaan sit hengaillaan kampuksella ihan kympillä. Matiaksen perheellä ei mun kokemuksen mukaan ollut kamalan lämmin suhtautuminen Kokoomukseen. Kun kerroin silloiselle anopilleni vuonna 2004, että Kokoomus pyysi minua kuntavaaliehdokkaakseen, sen ensimmäinen kommentti oli vaan, että: "No mutta onkohan se Kokoomus nyt kuitenkaan oikea vaihtoehto?". Tosin täytyy myöntää, että Pekan kanssa en juurikaan suuria poliittisia keskusteluita käynyt. Ehkä se kerran tai pari jotain mainitsi yrittäjyydestä ja verotuksesta. Olisihan se silloin pitänyt arvata.

Eipä aikaakaan, kun varmaan istutaan Pekan kanssa samoissa piirikokouksissa äänestelemässä. Best Friends Forever.

Love, Sini

Pienimmille ei erityisopetusta?

Opetusministeriöstä raikaa. Uusin esitys koskee erityisopetuksen järjestämistä jatkossa siten, että pienimmät alakoululaiset eivät enää saisi erityisopettajan tukea erikseen, vaan heidän tukemisensa hoidettaisiin "tehostetusti riittävän pienissä ryhmissä". Käytännössä tämä siis tarkoittaisi sitä, että erityisopettajan kädet vapautuisi kaikista pienistä erityistä tukea tarvitsevista oppilaista - luokanopettajien kustannuksella.

Minusta tämä sotii nyt aika paljon porvarihallituksen ennaltaehkäisevän politiikan näkökulmaa vastaan. Lukihäiriöt ja muut oppimisongelmathan tulisi saada kiinni ja hanskaan juuri koulutien alussa - mieluiten jo päiväkoti-ikäisenä opetustoimen ja päivähoidon tiivistetyn yhteistyön kautta - ennen kuin niistä tulee koulunkäyntiä ja opiskelua merkittävästi vaikuttavia tekijöitä. Mitä aiemmin lapsen poikkeavaan kehitykseen tai erityistarpeisiin pystytään reagoimaan, sitä vähemmän ne vaarantavat hänen tulevaisuuden kehitystään. Tämä nyt on ihan peruspsykologiaa, jonka kuka tahansa lukiokursseillakin istunut ymmärtää.

Jotkut ovat innoissaan siitä, että tämän kautta ketään pientä ei enää "karsinoitaisi" osaamattomien joukkoon. Tällainen näkökulma mielestäni tuo esiin niitä asenneongelmia, joita meidän yhteiskunnassamme on erityistarpeisia tai muuten vain erilaisia ihmisiä kohtaan. Yksikään lapsi tuskin kärsii erillisestä opetuksesta, ellei sitä alleviivata ja tehdä sitä kautta lapsestakin silmätikkua.

Erityisesti esityksessä minua mietityttää se, mitä "tehostettu tuki riittävän pienissä ryhmissä" tarkoittaa. Tarkoittaako tämä siis sitä, että viimein annetaan tiukkoja suosituksia ryhmäkoosta? Tuleeko luokkiin mahdollisesti enemmän koulunkäyntiavustajia vai hoitaako sama luokanopettaja perusasioiden opettamisen ja sen lisäksi myös erityistä huomiota vaativien lapsen tukiopetuksen? Ellei tukiopetus tapahdu oppituntien ulkopuolella, saattaa tukiopetus muun opetuksen ohella hankaloittaa muiden oppilaiden huomioimista luokassa - varsinkin, jos luokassa on enemmän kuin yksi sellainen oppilas.

Jään pelonsekaisella mielenkiinnolla odottamaan, mitä tällaisesta uudistuksesta seuraa. Onko niin, että tulevaisuudessa minun kersani eivät välttämättä saa erityisopetusta tarvitessaan lainkaan? (Ai niin. Maailma loppuu 2012, no worries.) Tuloksia tosin saatamme saada odotettua nopeammin, sillä Kelpo-hankkeessa yli puolet Suomen kunnista on laitettu harjoittelemaan uudistusta. Let's wait and see.

Love, Sini

Naiset ja ikä

Mä olen nyt miettinyt tätä jo pidempään ja aika ajoin käynyt tästä myös aika mielenkiintoisia (mutta kuitenkin hillittyjä ja asiallisia) keskusteluita Emmin kanssa. Mitä ihmettä naisille tapahtuu, kun ne a) saavat lapsia b) täyttävät 30 vuotta tai pahimmassa tapauksessa c) molempia?

Ravintolassa naiset - hieman vanhemmat sellaiset - ovat juuri niitä, jotka nillittävät kaikesta kaikkein eniten, eivät koskaan jätä tippiä ja katsovat kaikkia tarjoilijoita nenänvartta pitkin. Kokouksissa vanhemmat naiset ovat niitä, jotka puolustavat hampain ja kynsin omaa asemaansa lähinnä alistamalla itseään nuorempia naisia sen sijaan, että antaisivat asiantuntijuutensa puhua puolestaan. Kun kulkee kadulla, vanhemmat naiskuskit ovat juuri niitä, jotka eivät koskaan anna tilaa jalankulkijoille. Esimerkiksi eilen yhdellä naiskuskilla oli niin kova kiire, että hänen oli ihan pakko ajaa melkein minun päälleni - ehkä se olisi ollut palvelus koko maailmalle, who knows? Annan mielelläni tilaa naisille, joilla on mukanaan lapsia tai lastenvaunut, mutta siinä vaiheessa, kun niiden kanssa on ihan pakko ahtautua Stockmannin Hulluille päiville, herää kysymys siitä, että ovatko vaunut sitten kuitenkin vain loistava tekosyy saada enemmän tilaa. Kerran olin baarissa itseäni kymmenen vuotta vanhempien naisten kanssa ja sitten siinä jotain heilastelin heidän ikäisensä miehen kanssa. Toinen naisista alkoi siinä sitten kovaan ääneen puhumaan siitä, miten "olo on niin paljon itsevarmempi nyt kolmekymppisenä - silloin parikymppisenä eli ihan jatkuvassa epävarmuudessa". Mietin siinä sitten, että rouva on hyvä ja puhuu vaan omasta puolestaan. Esimerkkejä on siis loputtomiin asti.

Nauroimme Emmin kanssa viikonloppuna, miten joskus kymmenen vuoden päästä mä menen mieheni (ei nyt nimetä häntä tässä) kanssa vierailemaan Emmin ja Fantin luokse, koska silloin olemme ystäväpariskuntia. Samalla, kun miehet istuvat olohuoneessa ja örisevät miehekkäästi sohvalla olutlasien kanssa, minä ja Emmi keskustelemme asianpesuaineesta (siitä ihoa hellivästä) ja kasvorasvasta (siitä lasten aiheuttamia ryppyjä silottavasta). Kyllä se nyt naurattaa, mutta tosiasiassa minusta ja Emmistä tulee varmaan ihan samanlaisia. Olemme myös jo nyt tietoisia, että kun minä täytän kolmekymmentä, meidän ystävyytemme pitää taukoa muutaman vuoden. Kunnes Emmi myös kokee transformaation. Sen jälkeen liitymme Kokoomusnaisiin kynttilöitä valamaan. (Ja nyt Emmi sanoo, että EI VARMAAN LIITYTÄ, mutta odota vaan: 10 vuoden päästä se on maailman paras idea.)

Mutta ehkä meidän ei pitäisi olla tästä huolissamme? Jos kerran maailma loppuu vuonna 2012, minun ei tarvitse ehkä koskaan ostaa kaupasta ryppyvoidetta. Jos maailma ei lopu vuonna 2012...we're doomed.

Love, Sini

Minä, Kimmo ja hopeareunus

Minulla on ystävä, Kimmo. (No okei, on mulla muitakin ystäviä, koska muuten tämä olisi vaan surullista.) Kimmolla ja mulla on tapana etsiä ikävistä asioista hyviä puolia, niitä kuuluisia hopeareunuksia. (Tämä tapa on kehittynyt tämän päivän aikana, koska uusi, apaattinen ja taisteluhaluton Sini on syntynyt.) Haluan jakaa pienen tarinan teidän kanssanne.

Tänään Loviisa muistutti minua, Emmiä ja Kimmoa siitä, että tarvitsemme kipeästi lisää asioita, joita pilkata. Se lienee ihan totta, vaikka meidän neljän yhteenlasketulla sarkasmilla ja mustalla huumorilla ei ole olemassa rajoja. Keskustelimme Parkinsonin taudista (kunnioittavaan ja arvokkaaseen tapaan, tietenkin) ja Kimmon oli ihan pakko googlata tauti voidakseen sanoa siitä jotain. Nothing new. Tässä on lopputulos, johon Kimmo tämän taudin kanssa päätyi vierailtuaan ensi Wikipediassa:

"Taudin perusoireita ovat lepovapina, lihasjäykkyys ja liikkeiden hitaus"

1.) Siis tarkoittaako tää sitä, että jos mä harrastan seksiä jonkun naisen kanssa, jolla on tää tauti, niin siinä on sellai automaattinen vibra päällä koko ajan? How cool! Myöskin se, että jos ei kiinnosta just siinä vaiheessa, kun vaimo vonkuu vieressä, niin toi tärinä hoitaa samalla periaatteella myös vaimon (siis olettaen, että mulla on tuo tauti)

2.) Lihasjäykkyys. Mun ei varmaan edes tarvitse tästä sanoa enempää, mutta sanon kuitenkin. Kun on 75-vuotias, niin sitä toivoisi, että voi kun edes joku vähän velloisi minua. Eli kun on takuuvarma toimintakunto, niin en nyt lähtisi sitä mihinkään muuttamaan.

3.) Liikkeiden hitaus.. No mietitään hypoteettisesti, että tipun Ruotsinlaivalla kannelta mereen talvella, niin se, että en voi liikkua nopeasti estää mua saamasta hypotermiaa niin nopeasti ja mut voidaan pelastaa.

Eli tässä taudissa ei ole mitään pahaa..

Terquin Ph D. Vekkeli

Kiitos Kimmo. You truly made my day! Toivotaan myös, että mikäli joku, jolla on Parkinsonin tauti, käy lukemassa tätä blogia, myös hän pystyy tämän jälkeen näkemään sairautensa hienot puolet (according to Kimmo).

Love, Sini

In the year 2012

Katsoin tänään huipputieteellisen dokumentin Jim-kanavalta, jossa esiteltiin kaikki mahdolliset ennustukset, jotka väittävät maailman loppuvan vuonna 2012. Joissakin ennustuksissa esiintyy jopa tarkka päivämäärä, 21.12.2012. Aika ikävää olisi kyllä kuolla juuri joulun kynnyksellä, mutta toisaalta tuona vuonna voisi kerrankin vaan ryypätä kaikki veronpalautusrahat välittämättä joululahjojen ostamisesta.

Tämä dokumentti sai minut kuitenkin miettimään, mitä haluaisin tehdä ennen kuin maailma lakkaa olemasta (koska toivottavasti en nyt kuitenkaan kuole seuraavan neljän vuoden aikana). Tulin seuraavaan, joskin säälittävään, lopputulokseen:

1) Mennä naimisiin ja pitää ihan hullut, Panun sanoin "supermegabitchass"-bileet. Meillä on nyt Emmin kanssa itse asiassa erinomainen suunnitelma tuplahäistä, jotka pidetään Naantalin kylpylässä - ilmeisesti lähiaikoina, sillä kuherruskuukausikin pitäisi viettää ennen maailmanloppua. Häiden teema on sitten Star Wars, eli voitte alkaa keräämään karvoja Chewbaccan asua varten jo nyt.

2) Ostaa asunto. Matti sanoi mulle mun heikolla hetkellä, että ehkä mun pitäisi ottaa asuntolaina, joka ei jättäisi huonona eikä hyvänä päivänä. Sellainen uskollisuus olisi hienoa kokea, vaikka lojaali osapuoli olisikin pankki.

3) Kokea fuksivuosi ja tuhota maksa loppuiäksi. Eli noin kolmen vuoden ajaksi. Kevytkenkäinen, vastuuton ja rietas toiminta kunniaan!

Ei pidä asettaa itselleen tämän enempää tavoitteita. Enhän halua, että elämästäni ennen maailmanloppua tulee pelkkää suorittamista. Tai siis sen enempää kuin mitä se nyt on.

Love, Sini

Loma loppui!

Ihanaa. Sen huomaa heti, kun erinäiset valtion työryhmät, poliitikot ja puolueet alkavat herätä joulu-untensa jälkeen. Helsingin Sanomien mukaan päihdeäidit halutaan pakkohoitoon, Risikko haluaa etnisistä ja uskonnollisista syistä johtuvat leikkaukset laskutettaviksi vanhemmilta ja Vapaavuori esittää työttömyystakuuta asuntolainoihin. Näin joululoman jälkeen on toki ymmärrettävää, että aina kaikki ajatukset eivät voi osua kohdalleen, joten lipsahdukset sallittakoon.

On ihan hienoa, että päihteitä väärinkäyttävien äitien olemassaoloon on herätty nyt, kun ongelma on ollut olemassa vasta noin muutaman vuosikymmenen ajan. Suomessa syntyy vuosittain noin 600 lasta, jotka ovat altistuneet päihteille kohdussa ollessaan. Arvioiden mukaan 3-6 % raskaana olevista äideistä käyttää alkoholia yli riskirajan, vaikka pienempikin määrä alkoholia riittää sikiön vaurioittamiseen. Kun tähän lisätään vielä huumeriippuvaiset äidit, on lastaan jo ennen syntymää vahingoittavien naisten luku hieman suurempi. Jo nyt raskaana oleville, päihdeongelmaisille naisille tarjotaan mahdollisuutta esimerkiksi korvaushoitoon. Ongelma on tällä hetkellä kuitenkin enemmän siinä, että etenkin suurissa kaupungeissa hoitopaikkoja on huomattavasti vähemmän kuin hoitoon halukkaita. Tämän pitäisi olla mielestäni signaali siitä, että ennen erilaisten pakkojen asettamista tulisi huolehtia siitä, että resurssit ovat kunnossa.

Ymmärrän Risikon näkemyksen siitä, että esimerkiksi poikien ympärileikkausten kohdalla - kun syy leikkaukseen on usein juuri uskonnollinen ja/tai kulttuurinen - laskun leikkauksesta tulisi päätyä vanhemmille. Ongelmalliseksi tämä näkemys muuttuu kuitenkin niiden perheiden kohdalla, joissa ei ole varaa maksaa sairaalalaskuja. Kun kyseessä on useita tuhansia vuosia vanha etninen tapa, on mielestäni epätodennäköistä, että ympärileikkaus jätettäisiin väliin. Huoleni onkin, että rupeavatko erilaiset puoskarit hoitamaan näitä leikkauksia valvomattomissa olosuhteissa? Kun juutalaisia on Suomessa tilastojen mukaan vuonna 2006 ollut noin 1300 kappaletta, ei voida puhua kovinkaan merkittävästä väestönosasta, joka näitä erityispalveluita tarvitsee. Etenkin, kun todennäköisyyksien mukaan vain noin puolet tuostakin määrästä on miehiä.

Pankit tarjoavat jo nyt maksullisia vaihtoehtoja, joilla voi turvata lainanmaksunsa mahdollisen työttömyyden varalle. Voisin kuvitella, että kun Vapaavuoren tuore ja osaltaan mainiokin, lähinnä asuntokauppaa elvyttävä esitys työttömyystakuusta koskisi ainoastaan vuosina 2009 ja 2010 otettuja asuntolainoja, ihmiset alkaisivat nillittämään siitä, että a) miksei kaikille? ja b) miksi minun pitäisi veroistani maksaa jonkun asuntolainan korkoja? Vaikka en erityisesti kannatakaan mitä erilaisimpia verovähennysmahdollisuuksia nykyisen verotusjärjestelmän ollessa jo ihan riittävän hankala normaalin ihmisen ymmärtää, tekisin ennemmin pankkien lainaturvien ottamisesta verovähennyskelpoisen. Vaikka käytännössä tässä tapauksessa lainaturvan ottaminen pienentäisi hiukan valtion verokassaa, on ajatus tästä tietämättömille ihmisille helpompi myydä, koska vastuu lainaturvasta jää joka tapauksessa itselle eikä valtiolle.

Päivän paras poliitikko onkin mielestäni Vasemmistoliiton puoluesihteeri Sirpa Puhakka, joka on antanut Urpilaisen verkkosukkahousukuvista asiallisen kommentin. Ihan oikeassa olet, Sirpa. Saisivat siellä Demareissa hoitaa ensin poliittisen ulosantinsa kuntoon ennen kuin esiintyvät antavissa kuvissa.

Love, Sini

Mitä pienet edellä, sitä isot...

Viikonlopun ehdoton uutinen on tuntunut olevan puhemies Niinistön ja Kokoomuksen viestintäpäällikkö Haukion tuore avioliitto. Minua hämmentää suuresti se, että jopa niiltä, jotka yleensä ovat puolueen kuumista juoruista parhaiten selvillä, tämä stoori on mennyt täysin ohi. Jos todella pystyy salaamaan suhteensa kaksi vuotta, niin siinä ei voi muuta kuin nostaa hattua.

Tai sitten vaan käskeä ottamaan mallia meidän Kokoomusnuorten tarinankerrontatahdista: siinä ei nimittäin erillisiä tiedotteita kaivattaisi. Mitä nyt ehkä totuus muuttuisi matkalla kohteeseen, mutta mitä pienistä, kun eivät nekään meistä.

Love, Sini

Coffee black and egg white?

Olin eilen ihan viattomasti viettämässä uutta vuotta ja komeassa nousuhumalassakin jo, kun eräs ystäväni kehotti minua puhelimitse tutustumaan Kokoomusnuorten kansainvälispoliittisen työryhmän uuteen kannanottoon ja sen herättämiin reaktioihin internetissä. Siinä meinasi Long Islandin jääteet mennä väärään kurkkuun, kun eri sivustoilta kävin kannaria tiiraamassa. Kokoomusnuorten kansainvälispoliittinen työryhmä oli täysin yksipuolisesti asettunut Israelin puolelle, vaikka sekä palestiinalaisen Hamasin että Israelin toiminnassa olisi melkoisesti parannettavaa. Samaan aikaan, kun työryhmän puheenjohtaja Rydman ihmetteli kansainvälisten yhteisöjen reagointia Israelin hyökkäyksiin, hän unohti mainita kokonaan Israelin omat tulitaukorikkomukset sekä sen, että Israel on estänyt humanitaarisen avun toimittamisen Gazan alueelle.

Itseäni harmittaa ainakin suuresti se, että yhden työryhmän mielipiteet on nyt leimattu koko järjestön mielipiteiksi, vaikka kyseisessä työryhmässä on voimakkaasti yhden ainoan näkökulman edustajia. Vaikka itse johdankin sosiaalipoliittista työryhmää ja tiedän varsin hyvin, että työryhmäni kokoonpano mahdollistaisi voimakkaasti arvoliberaalien kantojen muodostamisen Liiton työryhmän nimissä, en sitä ole tehnyt siksi, että tiedän Liitossa olevan paljon ihmisiä, jotka eivät asioista välttämättä kanssamme samaa mieltä ole. Olisin suonut myös tässä kannanotossa käytettävän, jos nyt ei parempaa harkintakykyä niin ainakin laajempaa näkökulmaa, sillä kovasti mustavalkoiselta vaikutti kansainvälispoliittisen työryhmän näkemys Gazan tapahtumista.

Love, Sini