Sucks to be a woman?

Viimeisten muutaman kuukauden aikana on uutisoitu muun muassa siitä, miten korkeasti koulutetut naiset kokevat saavansa liian vähän palkkaa, miten naiset kokevat työn ja perhe-elämän yhteensovittamisen hankalana ja miten naiset kokevat lapsen hankkimisen häiritsevän töitä. Lasten hankkimista lykätään, jotta sijoituttaisiin työelämään ennen perheen perustamista, mutta kun raskaaksi tuleminen ei olekaan enää yhtä yksinkertaista 35 vuoden iässä, aiheutuu uran luomisesta yllättävää inhimillistä kärsimystä. Tänään opetusministeri Sari Sarkomaa ilmoitti jättävänsä tehtävänsä perhesyiden takia. Rohkea teko, täytyy sanoa.

Minusta nämä kaikki uutiset herättävät huolen ja kysymyksen siitä, mikä suomalaisessa työmaailmassa on vikana, kun naiset itse kokevat olevansa altavastaajan asemassa. Naiset käyttävät tutkimusten mukaan enemmän työaikaan liittyviä joustoja, kuten lyhennettyä työpäivää tai liukuvaa työaikaa juuri perhe-elämää helpottaakseen. Koska miehet tienaavat enemmän, on naisten kannattavampaa käyttää vanhempainvapaita miehiä useammin. Kelan tutkimuksen mukaan isienkin mielestä äiti on parempi hoitaja lapselle. Nainen sitoutuu luonnollisista syistä ruumiillaan ja nähtävästi myös kukkarollaan miestä enemmän lapseen. On nimittäin laskettu, että yhden lapsen hankkiminen merkitsee naiselle noin 10 000 euron tulonmenetyksiä. Aika kallista, mutta elämä kai on.

Vanhanen ehdotti vähän aikaa sitten, että Suomessa otettaisiin käyttöön niin sanottu perheverotus. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että koko perheen tulot laskettaisiin yhteen ja jaettaisiin kahdella. Tästä tulosta määräytyisi veroprosentti. Matin mukaan näin perheissä, joissa toinen on kotona tai osa-aikatyössä lasten ollessa pieniä ja toinen paahtaa sitäkin kovempaa työelämässä hyöty olisi suuri kun korkeampituloisen veroprogressio madaltuisi huomattavasti. Eli suomeksi: Toinen on kotona, toinen tuo leivän. Tämä johtaisi, miesten tulojen ollessa edelleen suuremmat, paluuta jonnekin vuosikymmenten takaiseen asetelmaan, jossa nainen elää nyrkin ja hellan välissä miehen tehdessä järjettömiä tuntimääriä toimistossa. Kuulostaa kiviaikaiselta, ainakin minun korvaani.

Suomessa on muutamia ihan selkeitä rakenteellisia ongelmia, jotka olisi nähdäkseni varsin helppo ratkaista, mikäli poliittista tahtoa löytyisi riittävästi. Ensinnäkin lapsen hankkimisesta johtuvat kulut, kuten palkanmaksu vanhempainvapaan ajalta, jaettaisiin molempien vanhempien kesken. Kyllä kyllä. Ymmärrän, että minun palkkani maksaa minun työnantajani ja sinun työnantajasi sinun palkkasi. Mutta eikö nyt kuitenkin ole niin, että hedelmöityshommiin tarvitaan kaksi ihmistä? Vai ovatko miehet jotenkin syyntakeettomia? Toinen selkeä ongelma on taloudellinen epävarmuus etenkin parikymppisenä, mikä viivyttää halukkaidenkin ihmisten lisääntymistä. Tähän vastaus olisi mielestäni regressiivinen lapsilisä - eniten rahaa ensimmäisestä lapsesta. Tämä vastaisi selkeästi paremmin nuorten perheiden kulurakennetta. Sille, joka sössöttää, miten nykyisen lapsilisäjärjestelmän tehtävä on kannustaa useamman lapsen hankkimiseen, sanon että huihai. Jos progressiivinen lapsilisä todella kannustaisi lasten hankkimiseen, niin ehkä Suomessa syntyvyyskin olisi enemmän kuin 1,8 lasta per nainen.

On toki niinkin, että se, joka lapsia hankkii, niin se seuraukset kärsikööt. Mutta naiset ovat mielestäni edelleen turhan huonossa asemassa miehiin nähden, kun puhutaan perheen ja työn yhteensovittamisesta tai työelämästä ylipäätään. Aika kohtuutonta, kun katsotaan kaikkia niitä monia muita elämänalueita, joilla tasa-arvossa eri ihmisryhmien välillä ollaan edetty huimaa vauhtia - ja vieläpä etunenässä muihin maihin nähden.

Love, Sini