Am I going to die?

No, ennemmin tai myöhemmin me kaikki kuolemme. Emmillä on omakohtaista kokemusta siitä, että minä erityisesti pelkään kuolemaa. Tai en niinkään kuolemaa, ehkä enemmän syöpää. Kuten varmaan kaikki tietävät, minulla on tapana googlettaa oireitani (esim. näläntunne tai väsymys) yhdessä sanan "syöpä" kanssa ja sen jälkeen panikoida, että olenkohan sairastunut syöpään, johon sairastuu Suomessa vuosittain 21 keski-iältään noin 70-vuotiasta ihmistä. Hmm. (On ehkä ihan hyvä, että tajuan itse tämän olevan outoa. Muuten teidän pitäisi huolestua.)

Mutta tämä ei koske nyt syöpää, yllätys yllätys. Viime marras- ja joulukuun sairasteluiden jälkeen minulta päätettiin viimein leikata nielurisat. Sen jälkeen, kun ystävällinen vanhemmanpuoleinen nainen oli tökkinyt nielurisojani peilillä kymmenen minuuttia, hän totesi pelin olevan selvä ja alkoi kyselemään leikkaukseen valmistavia kysymyksiä. "Onko sinulla säännöllinen lääkitys?" "Asutko yksin? Ai asut. No, pidämme sinua sairaalassa yön yli." (Tämä on ilmeisesti yksinelämisen synkkä puoli. On niin säälittävä kaikessa yksinäisyydessään, etteivät lääkärit uskalla päästää yksin kotiin nukutuksen jälkeen.)

Minua on leikattu ennenkin, ei siinä mitään. Mutta sitten luin tämän uutisen tänään Helsingin Sanomien nettisivuilta. Vaikka minua ei enää lasketakaan virallisesti lapseksi, niin seuraava lause kiinnitti huomioni: "-- leikkauksissa on aina myös komplikaatioiden ja jopa kuoleman vaara." Omg. Mä olen luullut koko ajan olevani menossa ihan vaan normileikkaukseen, joita tehdään kymmenen päivässä.

Siinä tapauksessa, että selviän leikkauksesta hengissä (mulla tuntuu olevan näissä asioissa aina vähän keskivertoa huonompi tuuri), mulla on viikon ajan vapaana paikka tossa mun sohvallani kaikille niille, jotka haluavat nähdä, miten hauska osaan olla aineissa. Koska silloin mä vasta hauska olenkin. Toisaalta saatan olla niin kevytkenkäinen aineissa, että jopa mun viereen pääsee nukkumaan. Mutta etukäteenhän sitä ei koskaan tiedä.

Love, Sini