Valmennusta, jep jep!

Mä olen juuri viettänyt elämästäni 30 minuuttia tavoitellen Pykälä ry:n toimistoa. Ira haluaa valmennuskurssille, joihin on (nähtävästikin) aivan järjetön tunku, koska kauhutarina kertoo, miten ihmiset menevät Mannerheimintielle jonottamaan jo aamuviideltä, että varmasti pääsisivät maksamaan lähes tuhat euroa opetuksesta ja henkisestä tuesta.

Ensin mua vaan nauratti, että hehheh, ai että jonottamaan, mutta totta se on. Pykälän sivuilla itse asiassa annetaan ohjeita jonottamiseen, kuten että ohitella ei saa ja että törkeästä etuilusta saattaa menettää kurssipaikkansa. How sick is this? No ei siinä mitään. Minun ja Iran lisäksi kurssia varaamaan jonottavat myös Iran äiti, isäpuoli ja sisko, eikä kukaan tunnu onnistuvan tässä tehtävässä. Pykälä on onneksi tiedostanut tämän mahdollisuuden, ja sieltä ohjeistetaankin, että muista sitten ilmoittaa muillekin, että olet sen paikan saanut, etteivät sitten enää turhaan...

Minusta, vaikka toki kaiken bisneksen ystävä olenkin, valmennuskurssit ovat muutenkin niin helvetillisen epäarvoistavaa toimintaa, että huh! Se, jonka iskällä tai äidillä on syytää se tuhat euroa lapsen pääsykoekirjojen tukiopetukseen, on etulyöntiasemassa - nähtävästikin ihan oikeassa sellaisessa, koska viime vuosina oikeustiedettä opiskelemaan on päässyt ihan marginaalinen määrä niitä ihmisiä, jotka eivät ole valmennuskurssia käyneet. Valmennuskurssit ovat johtaneet myös siihen, että ihmiset ovat siinä uskossa (pelossa), ettei yliopistoon voi vaan kertakaikkiaan päästä ilman sellaista.

Vaikka who am I kidding? Kunhan olen tämän kirjoittamisen päättänyt, siirryn suoraan P-klubin sivuille tarkistamaan, että kai minä nyt kuitenkin pääsen valmennuskurssille ilman mummon passittamista puhelimen ääreen.

Love, Sini